14.9.2022
Tänään se sitten tapahtui: kauhunsekaisin tuntein odotettu ja väistämätön vaihe: hiukset alkavat lähteä.
Aamulla hiuksia jäi hiusharjaan melkoinen tuppo. Pitkin päivää muutamia haivenia näkyi roikkuvan melko lyhyeksi leikatun polkkatukan mallisen kuontaloni sivuista. Muutama hius roikkui siellä täällä. Kiskoin niitä sormin irti sitä mukaa kuin niitä näytti irtoavan.
Jospa päässäni onkin vain hirvikärpäsiä eikä kihelmöinti tarkoitakaan hiustenlähtöä?
Jo monena päivänä olen tunnustellut, milloin hiuksia alkaisi lähteä. Olen tuntenut muurahaisten kulkevan päänahkaani pitkin. Vai olivatko ne hirvikärpäsiä, kun metsässä kuljeskelen? Inhoan hirvikärpäsiä, mutta nyt ne olisivat olleet tervetulleita tämän hiustenlähdön asemesta.
Ikävä kyllä, hirvikärpäsiä ei löydy eikä muurahaisiakaan. Hiuksia lähtee tukkoina. Niitä on lavuaarissa, keittiön pöydällä ja sängyssä. Niitä on kaikkialla.
Asettelin hiussuortuvat Roosa Nauha -rusetin muotoon pöydälle ja otin kuvan. Tämä lähtisi someen. Perustin juuri Instagram-tilin. Yritän pitää sitäkin yllä. Tervetuloa seuraamaan!
"Goodbye my poor hair"
Olimme illalla lähdössä viinijuusto-iltaan, joten päätin laittaa tukkani viimeisen kerran. Sain sen vielä näyttämään ihan paksulta. Suihkutin päälle runsaasti lakkaa, jotta hiukset pysyisivät päässä vielä edes tämän illan.
Päivitin hiustenlähdöstä facebookiin seuraavasti.
"Nyt aloitan somehiljaisuuden joksikin aikaan. Avasin eilen syöpäblogin ja raivoan jatkossa siellä. Tälle kuvalle ja ennen kaikkea tälle tukalle jätän huomenna hyvästit. Tukkaa on jo lyhennetty 10 cm, mutta huomenna se lähtee kokonaan, sen verran tippuu nyt. Haluan säästää kodin viemäreitä.
On muuten rankkaan, vaikka mun tukkani on aina ollut aika dead. Huomenna se on totally dead. Goodbye my poor hair".
Tukka lähtee. Se on väistämätöntä. Sinnittelen kuitenkin vielä muutaman päivän, koska ei tämä vielä ihan kokonaan lähtenytkään. Pian puolisoni saa kuitenkin ottaa parranajokoneen ja ajaa minut kaljuksi. Kiroilenkohan taas vai tuleeko vihdoin itku? Lue vastaus postauksen lopusta.
Karikoita reitilläni -blogi kiinnostaa - yllättävää!
Minut yllättää, että lyhyt maininta syöpäblogista rivien välissä sai facebook-tuttavat aktivoitumaan. Moni haluaa linkin tähän blogiin. Olen liikuttunut. Annan blogin linkin yksityisviestinä kymmenille. Blogi on toistaiseksi anonyymi, vaikka totta kai moni tietää, kuka täällä taustalla on.
Avasin tämän blogin viikko sitten. Nyt on jo yli 700 lukenut tätä. Ihan käsittämätöntä! Olen kirjoittanut blogia ennenkin, mutta en näin henkilökohtaisesta asiasta. Tämä on oma terapiablogini. Hyvä, jos joku jaksaa lukea jorinoitani ja tätä tajunnan virtaa. Parin päivän kuluttua lähetän linkin myös Blogit.fi-listalle. Tulipahan samalla opeteltua Bloggerin käyttö!
Peruukkikaupoilla ystävä makutuomarina
Kävin ystäväni kanssa peruukkikaupoilla jo puolitoista kuukautta sitten. Ystäväni oli hyvä makutuomari. Muutamia peruukkeja soviteltiin. Osa oli ihan kauheita, osa jopa ihan kauniita. Ystäväni kertoi karun suorasanaisesti omat mielipiteensä. Parturi-kampaajaa nauratti ystävysten välinen kemia. "Te taidatte sanoa asiat aika suoraan!" No niin me kyllä teemme. Olemme tunteneet 10-vuotiaasta, joten tässä vaiheessa uskaltaa ja pitääkin sanoa ystävälle kaunistelematta mielipiteensä.
Asiantunteva parturi-kampaaja kertoi niin ikään heti rehellisen mielipiteensä muutamasta peruukista: "Ei tätä. Tämä on tätimäinen. Ei kiharaa. Sinä olet kyllä suoran tukan ihminen. Ja lyhyt sopii paremmin."
Raumlaine viisaus: "Pieni pää ja vähä järkke, iso pää ei senkkä vertta"
Alun perin olin haaveillut olkapäille ulottuvasta tukasta, koska sellainen minulla oli nytkin. Päädyimme kuitenkin kolmen naisen konsensuksella melko lyhyeen peruukkiin, koska talvella minun ei tarvitsisi saada hiuksia ponnarille. Parturi-kampaaja tilasi minulle parin viikon päähän sovitettavaksi muutamia vaihtoehtoja. Saisin niistä sitten valita sopivimman. Haluan oman näköiseni tukan, sama tyyli ja väri kuin nytkin, vähän lyhyempi vain.
Ongelmaksi muodostui pieni pääni. Ei kuulemma ole montaa peruukkia, jotka minulle sopisivat. Kerroin tästä ongelmasta huvittuneena raumalaiselle ystävälleni, joka lohdutti minua isänsä viisailla sanoilla: "Pieni pää ja vähä järkke, iso pää, ei senkkä vertta." En tiedä, menikö Rauman murre nyt ihan oikein, mutta hällä väliä.
Hyvä on peruukki, kun ei sitä edes huomaa!
Ensimmäisessä sytostaattihoidossa sain vihdoin kauan odottamani maksusitoumuksen. Tätä ennen olin jo käynyt valitsemassa peruukin, ja se odotti minua parturi-kampaamossa. Koska olin ihan tolpillani sytostaattihoidon jälkeen, päätimme puolisoni kanssa mennä kampaamon kautta ja hakea peruukin.
Peruukkia sovitettiin vielä kerran päähäni ja parturi-kampaaja leikkasi sitä vielä hieman. Peruukki näytti ihan hyvältä. Päätin jättää sen päähäni ja mennä autoon tyhjän peruukkilaatikon kanssa. Istahdin autoon, ja kuten arvelinkin, puolisoni ei huomannut minussa mitään erikoista.
Ajelimme parinkymmenen kilometrin matkan kotiin. Saavuimme kotipihaan ja puolisoni esitteli minulle auton uusia lisävaloja. Tässä kohtaa pokkani petti, ja aloin virnistellä naurua pidättäen. Vasta nyt puolisoni huomasi, että minulla olikin peruukki. Ilmeisen hyvä peruukki siis, kun ei sitä edes huomaa!
Oma tukkani on melko ohut, joten täytyy tunnustaa, että peruukki on jopa parempi kuin oma tukkani. Olen myös laiska laittamaan tukkaani, joten ehkä totun tuohon peruukkiin. Sen aika on pian.
Turbaanit on jo hankittu
Olen työstänyt tätä kaljuna oloa alkushokista alkaen. Siis jo neljä kuukautta. Silti tuntuu pahalta. Minusta tulee kalju noita-akka, kun hiusten lisäksi naamakin valahtaa ja rupsahtaa entisestään.
Kuukausi sitten kävin paikallisessa ompelimossa nähtyäni ilmoituksen kivoista trikoopipoista. Ostin itselleni hauskan pipon ja päivitin siitäkin facebookiin.
"Tänään on parempi päivä, joten ostin itselleni pipon. Vielä mulla on tukka, kulmakarvat ja ripset, mutta varaudun jo. Tässä pipossa on kurkia, mutta kuvittelen niiden olevan vakituiset melontakaverini, harmaahaikarat".
Muutamaa päivää myöhemmin keksin, että voisin tilata itselleni turbaaneja samalta ompelijalta. Valitsin kivat trikookankaat, ja jo kahden viikon kuluttua minulle oli kaksi uutta turbaanipipoa.
Ensi viikolla minulle tulee päiväkahvivieraaksi syöpähoidoissa jo pidemmällä oleva tuttava. Hänellä jo tukka kasvaa ja turbaanipipot ovat jääneet hyllylle. Ostan ne häneltä.
Kiitos, kun jaksoit lukea. Varmaan aika moni kamppailee näiden samojen ajatusten kanssa.
Kommentit