Psyykkiset tukipalvelut eivät riitä syöpädiagnoosin alkushokissa
Osallistuin helmikuun lopussa Suomen Syöpäpotilaat ry:n kirjoitushaasteeseen. Haasteen aiheena oli: Minulla on asiaa päättäjille syövän hoidosta! Olen aina pitänyt kirjoittamisesta. Siitä todisteena on tämä blogikin. On kuitenkin aivan eri asia kirjoittaa julkisesti omalla nimellä kuin pitää anonyymiä blogia. Päätin kuitenkin kirjoittaa, koska minulla oli sanottavaa syövän hoidosta. Ja itse asiassa, aika moni jo tietää, kuka tämän blogin takana on. Ja ainakin tämän jälkeen!
Psyykkiset tukipalvelut eivät riitä syöpädiagnoosin alkushokissa
Olin alusta alkaen varma omasta aiheestani. Olen saanut Satasairaalassa äärettömän hyvää hoitoa hoitopolulle päästyäni. Ennen hoitopolun alkua kaikki oli kuitenkin toisin. Olisin kaivannut kipeästi psyykkistä tukea, vertaistukea ja tietoa siitä, miten hoitopolkuni tulisi mutkittelemaan.
Alkushokki romahdutti maailmani
Syöpädiagnoosi tuli aivan puskista eikä tulevasta ollut mitään tietoa. Miten hoidot jatkuisivat, koska olisi ensimmäinen lääkärin vastaanotto, jäisinkö edes henkiin? Päässä pyöri, ja kysymyksiä oli paljon enemmän kuin vastauksia. Lääkärin vastaanotolla diagnoosin hetkellä tuen tarve olisi todellakin tarpeen.
Saman mielipiteen kanssani jakoi sädehoidon odotusaulassa tapaamani mies, jonka kanssa aloimme keskustella tilanteestamme.
Kirjoittaminen ja puhuminen ovat terapiaa
Olen tullut siihen tulokseen, että sekä kirjoittaminen että puhuminen ovat terapiaa.
Kiitoksena osallistumisestani Suomen Syöpäpotilaat ry:n kirjoitushaasteeseen sain suklaalevyn mukavilla saatesanoilla. Minulle palkkioksi olisi riittänyt pelkkä artikkelini julkaiseminen, mutta ainahan suklaa maistu hyvältä.
Pääset lukemaan kirjoittamani artikkelin tästä:
Kommentit