Ensimmäisen sytostaattihoidon sivuvaikutukset - selvisinpä vähällä

 19.9.2022

Tässä sitä ollaan, melkein kolme viikkoa ensimmäisen sytostaattihoidon jälkeen. Ihan hyvinvoivana ainakin fyysisesti. Pian on vuorossa hoito numero kaksi. Tukka on lähtökuopissa, mutta fyysisesti olo on ihan hyvä. Selvisinpä vähällä ainakin tästä ensimmäisestä hoitokerrasta. Voi, mikä helpotus!

Melomaankin jo olen päässyt. Se tuottaa minulle eniten mielihyvää. Melonta tuottaa minulle suorastaan euforisen tunteen.

Hampaat eivät lähteneetkään enkä saanut aivoinfarktia

Olin lukenut aivan liikaa sytostaattihoitojen sivuvaikutuksista ja pelkäsin saavani lähes kaikki oireet, joita joku kertoi saaneensa. Päivitin syöpäpolkuni alkutaipaleella Facebookin Rinnakkain-ryhmään seuraavasti:

"Taisin liittyä tähän ryhmään liian aikaisin. Mitä enemmän luen kokemuksianne, sitä enemmän ahdistun hiustenlähdöstä, ripsien ja kulmien lähdöstä, sairaalareissuista, antibioottitiputuksista, kuumista aalloista, ripuloinnista, väsymyksestä. Tulevaisuuteni tämän ryhmän perusteella: hampaat lähtevät, saan aivoinfarktin ja kärsin loppuelämäni kauheista kivuista".

Ensimmäisen sytostaattihoidon sivuvaikutukset olivat aivan siedettävät. Olin pelännyt pahinta turhaan. Pessimisti ei pettynyt vaan tuli iloisesti yllätetyksi.

Kaksi sytostaattihoidon jälkeistä päivää sujuivat lähes oireitta lukuun ottamatta kasvojen punoitusta ja ryppyjen siliämistä

Torstaina 1.9. kävin paljon pelkäämässäni sytostaattihoidossa. Kaikki sujui hyvin ja monet pelkoni osoittautuivat turhiksi. Voit lukea ensimmäisestä sytostaattihoitokokemuksestani (huh, mikä sanahirviö!) tästä. https://karikoitareitillani.blogspot.com/2022/09/pelatyt-sytostaattihoidot-alkavat.html

Puolisoni haki minut neljän tunnin hoidon jälkeen sairaalan ovelta ja olin aivan hyvinvoiva. olin ottanut ennakkoon kaikki määrätyt lääkkeet ja kotona jatkoin ottamalla pahoinvointilääkkeet, kortisonit ja särkylääkkeet. Minulla ei ollut mitään pahoinvointia eikä särkyjä. 

Perjantaina oli lievää pahoinvointia tai sellainen olo, että pahoinvointia saattaisi tulla, joten jatkoin pahoinvointilääkkeiden popsimista. Oloni oli muutoin täysin normaali, mutta mitä ilmeisimmin kortisoni sai kasvot hehkumaan melkoisen kirjavana. No toisaalta, samalta näytän joskus parin punaviinilasillisen jälkeen. Kasvot olivat lievästi turvoksissa, mutta sekään ei haitannut; silisivätpähän rypyt hetkeksi.

Lauantaina oli ystävän kanssa sienestämässä ja vointini oli aivan normaali.

Päivät 3-5: terveisiä sairastuvalta: puoliso lonkkaleikkauksessa, minä syöpäläisenä

Täytyy kyllä todeta, että on meillä ollut melkoinen kesä! Ihan sellainen Terveisiä sairastuvalta -meininki. Tästä ei suunta voi olla kuin ylöspäin. Puolisoni oli maanantaina lähdössä lonkkaleikkaukseen. Jos olisin ollut kunnossa, olisin vienyt hänet Tampereelle, mutta olimme jo etukäteen varautuneet vointini huononemiseen, joten puolisoni lähti maanantaina aamulla Tampereelle junalla ja tulisi Kela-taksilla takaisin. Sunnuntai-ilta minulta menikin pääosin sohvalla maatessa, koska jalkani olivat jonkun muun; omilta ne eivät tuntuneet.  

Ilmeisesti perjantaina pistetty valkosolupiikki alkoi aiheuttaa kipuja. Tästä oli varoiteltu. Sunnuntaina alkoi kova päänsärky, johon ei eivät enää Burana ja Panadol tehonneet. Piti turvautua vahvempiin rohtoihin. Jalat tuntuivat voimattomilta. Kummalliset alavatsa- ja nivuskivut muistuttivat synnytyskivuista lähes kolmenkymmenen vuoden takaa.

Maanantaina aamulla kaipasin raitista ilmaa ja lähdin sienestämään, vaikka päästä heittikin. Melko pian oli käännyttävä takaisin, kun kävely metsässä meni aivan hoiperteluksi. Jalat eivät totelleet ja niitä alkoi myös särkeä. 

Maanantai-iltapäivästä alkaen sekä koko tiistain olin yksin kotona puolisoni ollessa lonkkaleikkauksessa. Jälkeenpäin ajateltuna oli hyvä, että sain olla yksin kipujeni kanssa. 

Kahteen päivään en pystynyt muuta kuin makaamaan sängyssä infernaaliset kivut seuranani. Kuuntelin äänikirjoja tai nukuin vahvojen särkylääkkeiden voimalla. Ja puhuin puhelimessa. Nyt oli aikaa. Syömässä kävin jotakin pientä silloin tällöin, ettei pahoinvointi yllättäisi. Ei yllättänyt, vain säryt olivat kovat, selässä, jaloissa ja nivusissa.

Välillä mietin, että saankohan nyt sen aivoinfarktin, siihen malliin myös päässä jyskytti sydämen tahdissa.

Nousin kolmantena päivänä kuolleista 

Keskiviikkona, siis kolmantena päivänä, nousin kuolleista. Aivan mahtava tunne, kun ei särkyjä enää ollut. Aamupäivä meni vielä lepäillessä, mutta iltapäivällä puolisoni kotiutuisi lonkkaleikkauksesta, joten minun olisi ihan pakko olla hänen tukenaan. Iltapäivällä jalat jo kantoivat ja säryt olivat hellittäneet, joten jaksoin auttaa puolisoani, joka saapui Kela-taksilla kotiin ja käveli kahden kyynärsauvan kanssa.

Illalla pääsin melomaan. Se tuntui aivan taivaalliselta kolmen sängyssä vietetyn päivän jälkeen. Ilta oli kaunis ja peilityyni. Melko lämmintäkin oli. Nautin täysin siemauksin melonnan tuottamasta euforiasta.

Päivät 6-9: pientä kremppaa ja yöjuoksuja, "vatsa vikkelällä"

Seuraavat muutamat päivät sujuivat jo ihan hyvin. Meille tuli pariksi päiväksi vieraita. Jaksoin hyvin kulkea heidän kanssaan kaupoissa ja syksyisessä luonnossa. Yöt olivat levottomia. En saanut unta, kun jatkuvasti piti juosta vessassa. Epäilin virtsatietulehdusta ja kävinkin labrassa. Bakteereita ei kuitenkaan löytynyt. Ehkä olin syönyt liikaa myös ummetuksen estolääkettä :-) Sen vaikutuksesta oli hyvä olla lähtemättä kovin kauas wc:stä. Äitini kutsuu tällaista tilannetta "vikkeläksi vatsaksi".

Hoitajan kanssa keskusteltuani tulimme siihen tulokseen, että kortisoni oli kerännyt nestettä kehooni ja se poistui elimistöstä. Näin varmaankin. Silti kummastelen noita nivus- ja selkäkipuja. Onkohan minulla sittenkin syöpää muuallakin kuin rinnassa. Ainainen pelko jäytää...

Kymmenennestä päivästä sytostaattihoitoon numero kaksi: kuin en hoidoissa olisi käynytkään 

Jälkeenpäin voin huojentuneena todeta, että pelkäsin sytostaatteja lähes turhaan ainakin tämän kerran perusteella. Jos ei oteta huomioon kolmen päivän kivuliasta jaksoa, kaikki meni hyvin. Ruokahaluni oli normaali, pystyin syömään kaikkea, olin reipas ja energinen. Klapipinot suurenivat, peurat saivat usein omenoita, ruoho tuli leikattua ja pihalaatoituksenkin sain valmiiksi.

Voi kun seuraavakin sytostaattihoito ja sen jälkimainingit sujuisivat yhtä hyvin.

Miksi kerron tämän? Siksi, että moni pelkää sytostaattihoitoja, kun usein kerrotaan vain niiden kauheista sivuvaikutuksista. Voihan se olla, että moni pärjää ihan hyvin, mutta sitä ei kerrota. Mutta minäpä kerroin! Ja olen todella kiitollinen, koska monella on todella paljon erilaisia ongelmia.

Jos haluat seurata blogiani, klikkaa linkkiä https://www.blogit.fi/karikoita-reitilläni/seuraa